BANJUL –nälkä – Afrikasta on tulossa uusi COVID-19-episentrumi. Viime viikkoina Etelä-Afrikka ilmoitti luonnollisten kuolemien lisääntymisestä 60 %, mikä viittaa raportoitua korkeampaan COVID-kuolemien määrään. Ja Maailman terveysjärjestö varoitti äskettäin, että tapaukset lisääntyvät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, myös kotimaassani Gambiassa. Ellei Euroopan unioni kiireellisesti harkitse uudelleen protektionistista kauppapolitiikkaansa – alkaen yhteisestä maatalouspolitiikasta – elintarviketurvan jyrkkä nousu muuttaa COVID-19-kriisin katastrofiksi.
YMP tukee eurooppalaisia maanviljelijöitä 42 miljardilla eurolla (50 miljardilla dollarilla) vuosittain, mikä antaa heille epäoikeudenmukaisen edun ulkomaisilla markkinoilla, kuten Afrikassa. Kuten kansalaisjärjestöverkoston Coordination SUD viime vuonna julkaisema raportti osoitti, tällaiset tuet yhdessä markkinasääntelymekanismien (kuten maitokiintiöiden) poistamisen kanssa ovat vahvistuneet. EU tuottajien kyky viedä maataloustuotteita alhaisin hinnoin globaalin etelän markkinoille.
Tällainen politiikka vääristää markkinoita, horjuttaa kehitysmaiden talouksia ja tuhoaa toimeentulon. Esimerkiksi YMP on tuhonnut maataloustuotannon Länsi-Afrikassa, erityisesti vehnän ja maitojauheen osalta. Ja ongelma ulottuu paljon Afrikan ulkopuolelle: myös Karibian ja Tyynenmeren maiden paikallinen teollisuus ja maatalous ovat heikentyneet.
EU:n protektionistinen politiikka tarkoittaa, että kehitysmaiden maanviljelijät, jotka saavat huomattavasti vähemmän tukea, eivät voi kilpailla eurooppalaisen tuonnin kanssa. Vaikka 60 prosenttia Saharan eteläpuolisista afrikkalaisista on pienviljelijöitä, hämmästyttävät 80 prosenttia paikallisista ruokatarpeista katetaan tuonnilla. EU:n omille maanviljelijöilleen myöntämät tuet sekä YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön "epäreiluiksi kauppasopimuksiksi" luokittelemat tavat ovat antaneet EU:n maanviljelijöille mahdollisuuden myydä afrikkalaisia viljelijöitä dramaattisesti. Tämä paikallisten tuottajien protektionistinen tukahduttaminen selittää osittain sen, miksi puolet Afrikan väestöstä jo ennen pandemiaa kohtasi elintarviketurvaa.
Viime kuussa heräsi toivon pilkahdus, että EU oli vihdoinkin miettimässä YMP:tä uudelleen ainakin sen sisällä Eurooppa. Yksi esitetty ehdotus keskittyi auttamaan pienviljelijöitä Euroopassa laajentamalla yhteisön tukemia maatalousjärjestelmiä (CSA), jotka yhdistävät viljelijät suoraan kuluttajiin. Ehdotetut uudistukset heijastivat myös teollista karjankasvatusta ja pitkien etäisyyksien kautta tapahtuvaa kotieläinkauppaa koskevaa kritiikkiä – käytäntöjä, jotka helpottavat COVID-19:n kaltaisten virusinfektioiden syntymistä ja leviämistä.
Mutta tämä lähestymistapa on jälleen luonnostaan haitallinen afrikkalaisille tuottajille, jotka olisivat edelleen EU:n protektionismin alaisia "vapaakaupan" varjolla. Juuri Länsi-Afrikan kaltaisilla alueilla, joilla suuri määrä pienviljelijöitä syrjäytetään parhaillaan markkinoilta protektionistisen politiikan vuoksi, CSA-järjestelmät olisivat erityisen arvokkaita.
EU:lta tarvitaan oikeudenmukaisempaa, kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa, joka ottaa huomioon sen politiikan vaikutukset afrikkalaisiin maanviljelijöihin. Sillä välin eurooppalaiset päättäjät ovat pandemian vuoksi lykänneet ehdotuksia ainakin vuoden 2022 loppuun.
Asiaa pahentaa se, että EU valmistautuu rajoittamaan elintarvikevientiä kasvattaakseen omia kriisivarastojaan. Tämä saattaisi rajoittaa suoraan Afrikan elintarvikehuoltoa tukematta afrikkalaisia maanviljelijöitä, pahentaa häiriöitä maailmanlaajuisissa elintarvikeketjuissa ja samalla luoda lisäpainetta pienviljelijöille.
YMP ei ole ainoa EU:n politiikka, joka tuhoaa kehitysmaiden maatalouden. Sen vuoden 2019 palmuöljyn tuontikielto, joka näennäisesti otettiin käyttöön metsien hävittämisen estämiseksi, on samoin väärä.
Palmuöljyn – myös biopolttoaineissa käytettävän yleisen elintarviketuotteen – yleinen kielto voi yksinkertaisesti siirtää kysyntää vähemmän tehokkaille, enemmän maa-intensiivisille maataloustuotteille, kuten auringonkukka- ja rypsiöljylle, mikä johtaa entisestään metsien häviämiseen ja ympäristön kuormitukseen. (Jotkut politiikan asiantuntijat uskovat, että tämä on asian tarkoitus: ympäristönsuojelun varjosta huolimatta kielto on pohjimmiltaan protektionistinen pyrkimys, jolla pyritään edistämään EU:n omaa öljykasviteollisuutta.)
Oli syy mikä tahansa, ei ole epäilystäkään siitä, että kielto tuhoaa pienviljelijöiden toimeentulon, koska palmuöljyn tuottajista 50 prosenttia on. Kun tähän lisätään COVID-19-kriisin aiheuttama kokonaiskysynnän lasku, Malesian pienviljelijät – yksi maailman suurimmista palmuöljyn tuottajista – kohtaavat todellisen "selviytymiskriisin" huolimatta maan valtavasta edistymisestä kestävän tuotannon takaamiseksi.
Jälleen on näyttöä siitä, että EU harkitsee lähestymistapaansa uudelleen. Mutta tarvittavat muutokset eivät ole läheskään taattuja.
Kun COVID-19-kriisi kärjistyy Afrikassa, taloudellinen, sosiaalinen ja lopulta poliittinen seuraus on merkittävä. Huonosti suunniteltujen politiikkojen ja käytäntöjen haitalliset vaikutukset lisääntyvät ja lisääntyvät. Ja voimakkaan toiminnan sijaan miljoonat ihmiset näkevät nälkää.
Jos EU todella haluaa auttaa Afrikkaa pandemian aikana ja sen jälkeen, sen on kiireellisesti uudistettava kauppapolitiikkaansa varmistaakseen tasapuoliset toimintaedellytykset ja parantaakseen elintarviketurvaa. Olemme kaikki tässä kriisissä yhdessä. Me Länsi-Afrikassa toivomme, ettei meitä jätetä yksin käsittelemään sitä.
Tekijänoikeus: Project Syndicate, 2020.
