Länsimaailma on hallinnut kansainvälisiä suhteita. Kapitalismin ilmestymisestä lähtien ”Länsi” on sanellut tärkeimmät kansainvälistä toimintaa ohjaavat mekanismit ja lait. Kolonialismi sinetöi monien kansojen kohtalon, kun taas Woodrow Wilson muokkasi itse käsityksen vapaasta kansasta. Marsalkkasuunnitelma muokkasi näkemystämme maailmansodan jälkeisestä maailmasta tavalla, joka näkyy edelleen EU:ssa. Länsimaailma, jossa ilmeisimmin ilmentyy USA:n ja EU:n sotilaallista kumppanuutta, on edistänyt vahvinta sotilaallista liittoa, Natoa, vahvinta taloudellista voimaa, ja on asettanut sävyn, periaatteet, lait ja arvot koko maapallolle.
Silti 30 vuotta loistokkaimmasta voitostaan, kommunismin kukistumisesta, tämä maailmanjärjestys on kiistänyt Kiinan ja, satunnaisesti, Venäjän. Tämä kiista on nähnyt monia hylkäämiä sotilaallisten, taloudellisten ja jopa ideologisten asioiden muodossa (on sanottu, että autoritaarisilla hallituksilla on ollut "tiukka" vastaus pandemian edessä). Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan "voimatasapainoa" säätelevät mekanismit ovat ilmeisesti alkaneet tuottaa seurausvaikutuksia yleisnimellä Länsi syntyneelle laitokselle.
Luonnollisesti Kiinan ja Venäjän nousua ovat nopeuttaneet USA:n ja EU:n väliset erimielisyydet. Näitä ovat hyvin pahentaneet Angela Merkel puhelin skandaali ja ovat jatkaneet jännitteitä North Stream 2 -projekti ja ilmeisesti osui pohjaan Transatlanttisen kaupan ja investointien Partnership (TTIP).
Luonnollisesti American First -malli Trump Politicsin johtamisesta on jännittänyt suhteita useimpiin Euroopan unionin jäsenvaltioihin. Brexit oli toinen vihje siitä, että EU:n ja Yhdysvaltojen kohtalot kulkevat eri poluilla.
Tällä EU:n ja USA:n välisten suhteiden "jääkaudella" Venäjä on syventänyt suhteitaan Saksaan, kun taas Kiina teki kaikkensa vietelläkseen Unkari, Italiaja Kreikka.
Venäjä ja Kiina ymmärsivät, että EU:n ja Yhdysvaltojen välisen suhteen hyökkääminen on ydinliikettä nykyistä kansainvälistä perustaa vastaan. Siksi molemmat valtiot ovat työskennelleet vuosikymmeniä horjuttaakseen transatlanttisia suhteita, stimuloimalla Berliinin ja Moskovan taloudellisia suhteita tai ruokkimalla Ranskan sotilaallista egoa (ja siitä johtuvaa Amerikan ja Naton vastaista mielipidettä), joka riehuu Elysee-joen käytävillä.
Kiinasta tai Venäjältä virtaavilla toimilla näyttää olevan yhteinen lähde. Todellisuudessa ne palvelevat kuitenkin hyvin erilaisia tavoitteita toimimalla varsin eri kanavissa. Todella toimivaa Voimatasapainoliittoa Venäjän ja Kiinan välillä ei ole olemassa. Heidän toimintansa ovat kuitenkin päällekkäisiä tietyissä teemoissa hyvin täsmällisesti. Suurimman osan ajasta näillä kahdella vastapelaajalla on omat intressinsä, joista on huolehdittava Eurooppa.
Uusi verho
Euroopan unioni on piiritetty ja ilmeisesti jakautunut enemmän kuin koskaan. Kiinan taloudelliset pelit ja venäläisten etujen taktiikka, usein valtakirjan mukaan, ovat jo muokanneet kuvan heikosta Euroopan unionista, joka usein puuttuu perspektiivistä. Vanha ideologinen konflikti, joka asettaa nationalismin ja globalismin vastakkaisille puolille todella edustavaa jakoa, on nyt päällekkäin vanhan rautaesiripun kanssa. Tämä on ilmeistä tavassa, jolla Euroopan jäsenvaltiot ovat suhtautuneet Unkarin LGBTQ-vastaiseen lainsäädäntöön.
Aidosti mielenkiintoista tässä vanhojen teoreettisten muurien muokkauksessa on se, että Euroopassa on meneillään prosessi, jossa toistetaan Yhdysvalloissa riehuvaa ideologista konfliktia. Kuten aina, kun käsitellään radikaaleja väitteitä, molemmat joukkueet ovat oikeassa, ja molemmat ovat hirveän väärässä.
Viktor Orban ja Visegrad-ryhmä pyrkivät edistämään visiota eurooppalaisesta hankkeesta, joka perustuu kansallisiin valtioihin, joilla on täysi suvereniteetti. Ongelma tällaisessa hankkeessa on tietysti se, että se vastaa EU:n tuhoamista. EU:n muuttaminen pelkäksi valtioiden liitoksi, joka on hankala sekä Venäjälle että Kiinalle, koska tämä tarkoittaa, että yhteinen Länsi-EU-projekti edistää yhteisten arvojen ja ideologian unionia on epäonnistunut, mikä jättää tietä Vanhan Euroopan reinkarnaatiolle – helppoa komentaa, täynnä konflikteja ja sotia.
Euroopan on kohdattava konkreettisempia uhkia kuin ideologiaa. Asianmukaisten sotilaallisten valmiuksien puute Turkin ja Yhdysvaltojen suhteiden heikkeneessä on merkki heikkoudesta. Ranska, joka pyrkii esittämään itsensä Euroopan puolustajana, ei ole ollenkaan uskottava vaihtoehto. Koska sillä ei ole riittävän suurta armeijaa, mutta myös siksi, että Ranska ei voi taata mielenrauhaa idän maille siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että suora sotilaallinen konflikti syntyisi Venäjän kanssa. Eurooppa on poikkeuksellisen pitkään turvautunut Yhdysvaltojen sotilaalliseen tukeen. Tämä saattaa herättää ihmettelemisen, onko Euroopan unioni suurvalta vai ei, sillä se "kaupungoi" kolmannen osapuolen sotilaallisen potentiaalin. Eurooppa on epäilemättä edelleen taloudellinen ja varsinkin kulttuurinen voima, joka säteilee arvoja kaikkialla maailmassa. Mutta ilman sotilaallista voimaa, se on jäänyt kauas Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän jälkeen.
Euroopan unionin tulevaisuutta pelataan Pariisissa ja Berliinissä
Bryssel on pitänyt uutta Bidenin hallintoa raikkaan tuulena. Ja vaikka näin olisikin, on otettava huomioon, että Trump-ilmiö ei liity olennaisesti Donald Trumpiin. Se on mekanismi, jonka merkittävä osa Yhdysvaltain kansalaisista on perustanut ja vahvistanut vaaleissa. Joten on varmaa, että Trumpin suurta tappiota ja sitä seuraavaa vetäytymistä ei pidä sekoittaa hänen America First -agendansa katoamiseen.
Joten vaikka Euroopan unioni odottaakin rennompaa diplomaattista vuoropuhelua Washingtonin kanssa, on selvää, että jatkuvuutta on olemassa. Selviä merkkejä on jo nähtävissä. EU:n ja Kiinan välinen sijoittuminen aiheuttaa jännitteitä ja 2 % puolustukseen on todennäköisesti voitto, johon Yhdysvallat ei halua vetäytyä, koska USA:n ponnistelut ovat selvästi suhteettoman suuria Natoon osallistumisen kannalta (kyse ei ole vain rahasta, vaan teknologiasta, sotilaallisesta toiminnasta ja läsnäolosta). Bidenin on pakko jatkaa epämukavan Kiina-kysymyksen käsittelyä Aasiassa, jossa Pekingin vaikutusvalta kasvaa. Euroopassa Washington löytää ikuisesti ystäviä Baltian maista, Puolasta ja Romaniasta valtioista, jotka ovat varmoja siitä, että amerikkalaiset turvallisuustakuut ovat ainoat käyttökelpoiset pelotteet Venäjän lisääntyvän itsevarmuuden edessä. Riippumatta siitä, kuinka Saksa ja Ranska pelaavat käsiään, Yhdysvalloilla on vahva tuki EU-maiden keskuudessa.
Meidän on myös muistettava, että Saksassa ja Ranskassa on käynnissä vaalit. Pariisin ja Berliinin johtajien omaksuma strategia näyttää meille, panostaako Euroopan unioni rajuun peliin vai näemmekö USA:n uuden vaikutuksen mallin kaikkialla Euroopassa. Jos Euroopan unioni pelaa kiinalaista tai venäläistä korttia, hanke todennäköisesti hukkuu hajoamiseen. Koska kaikkien kolmen suuren toimijan – USA:n, Venäjän ja Kiinan – eriävät intressit vetävät sovittamattomiin suuntiin ja rikkovat siten eurooppalaisen rakenteen. Jokainen valta pyrkii turvaamaan vaikutusvyöhykkeensä ja EU:sta tulee pelkkä nurmikenttä ulkomaisessa valtataistelussa.
EU:lla on edessään vaikea päätös. Jos se ajaa status quon jatkamista, se tietää köydet: se on turvallista, riippuvainen amerikkalaisten suojelusta, mutta myös vapaa joskus pelaamaan korttiaan tarvittaessa. Jos se päättää pelata haastajakorttia, hänen on kohdattava kasvava nationalismi, vahva jakautumisen tunne ja voimakas konfliktinäkökulma. Tietysti myös Euroopan kansat ovat olleet kunnollisia tässä pelissä. Mutta jopa (uudelleen)kansallismin aikakaudella väestöt ovat väsyneitä sodan ja romahtaneiden konfliktien edessä.
Viittaus tähän artikkeliin löytyy Adevarul.ro
