Kirjailija: Br. Charbel Rizk (Antiokian ja koko idän syyrialaisortodoksinen patriarkaatti)
Mikä on tämän elämän, tämän luostarielämän tarkoitus, jota elämme? Munkkeina ja nunnina teemme monia asioita. Joskus liikaa asioita. Usein huomaamme, että meidän on pakko tehdä niitä. Kun tulimme Syyriasta Ruotsiin perustamaan tänne luostarielämäämme, meidän piti tehdä monia asioita. Ja teemme edelleen monia asioita. Ja uskon, että meidän on jatkossakin tehtävä monia asioita. Ihmiset tulevat luoksemme. Emme voi käskeä heitä menemään pois. Itse asiassa me uskomme, että Kristus lähettää ne meille. Mutta miksi? Miksi meille? He tulevat raskain sydämin, haavoittunein sydämin. He tulevat vaikeuksien kanssa. Me kuuntelemme. He puhuvat. Sitten heistä tulee melkoisia ja he odottavat vastauksia. Valitettavasti jotkut odottavat meille suoria vastauksia, jotka voivat ratkaista heidän vaikeutensa, parantaa heidän haavoittuneet sydämensä, elää uudelleen heidän raskaat sydämensä. Samalla toivomme, että he näkisivät omat vaikeutemme, omat haavoittuneet sydämemme, omat raskaat sydämemme. Ja ehkä he tekevätkin. Maailma kärsii. Me kaikki kärsimme eri syistä. Tämä on eksistentiaalinen todellisuus, jota ei voi kiistää. Tämän näkemyksen ymmärtäminen ja sen hyväksyminen, ei sitä pakoon, antaa merkityksen luostarielämällemme.
Olemme yksinkertaisesti kärsivän ihmiskunnan jäseniä, emme pahan. Kärsimys on tuskallista. Kärsimys voi tehdä meistä sokeita. Kivusta kärsivä sokea mies vahingoittaa todennäköisesti muita. Tahdollisesti kyllä, mutta hänen tahtonsa on tarttunut. Hän on vastuussa, mutta myös kärsinyt. Kukaan ei ole paha, mutta kaikki kärsivät. Tämä on meidän tilamme. Mitä voimme tehdä asialle? Me rukoilemme, tai tarkemmin sanottuna, elämme rukoillen kuin Kristus. Tämä on luostarielämämme tarkoitus, elää rukoillen kuin Kristus. Ristillä, kärsiessään suunnattomasti, hän sanoi rukoillen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." (Luuk. 23:34) Totisesti, tuskamme sokaisina menetämme arvostelukykymme. Emme siis tiedä mitä teemme. Kärsiessään Kristus ei menettänyt arvostelukykyään. Miksi? Koska hän on täydellinen mies. Hän on oikea mies. Ja hän on ihmiskunnan uudistumisen alku. Hän on parantavamme.
"Mistä ne riidat ja riidat teidän välillänne ovat peräisin?" kysyy James kirjeessään. Ja hän jatkaa selittämistä: ”Eivätkö ne johdu himoistasi, jotka taistelevat sisälläsi? Haluat jotain mutta sinulla ei ole sitä, joten teet murhan. Ja sinä himoitset jotain etkä voi saada sitä, joten osallistut riitoihin ja konflikteihin." (Jaak. 4:1–2)
Kiistat ja konfliktit ja kaikenlaiset haitat tulevat intohimoistamme, haavoittuneista sydämistämme. Meitä ei luotu sellaiseksi. Meitä ei myöskään luotu sellaisiksi. Mutta meistä tuli tällaisia. Tämä on langenneen ihmiskuntamme tilanne. Tämä on meidän jokaisen tilanne. Voimme varmasti käyttää kaiken aikamme ja jopa koko elämämme selvittääksemme, ketä syyttää haavoistamme. Jos päätimme käyttää jonkin aikaa tähän, ymmärrämme, jos olemme tarpeeksi rehellisiä, paitsi että muut ovat vahingoittaneet meitä, myös että olemme vahingoittaneet muita. Joten, ketä me olemme syyllisiä ihmiskunnan haavoista? Ihmiskunta eli me. Ei hän, ei hän, ei he, vaan me. Me olemme syyllisiä. Me vain olemme syyllisiä, jokainen meistä.
Ristillä Kristus ei kuitenkaan syyttänyt ketään. Kipussaan hän antoi kaiken anteeksi. Koko elämänsä ajan hän vuodatti armoa ihmiskunnalle. Hänen kärsimyksessään olemme todellakin parantuneet. Hän ei syyttänyt ketään. Hän paransi kaikki. Tämän hän teki kärsimyksessään.
Olemme päättäneet elää rukoilevaa elämää, jatkuvaa rukousta, kyllä, jatkuvaa rukouselämää. Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa Kristuksen seuraamista ilman kompromisseja. "Anna kuolleiden haudata omat kuolleensa, mutta sinä, mene ja julista Jumalan valtakuntaa." (Luuk. 9:60) Se tarkoittaa anteeksiantamista ollessaan ristiinnaulittu. Se tarkoittaa sitä, että saamme syyttää itseämme, ei ketään muuta, haavoistamme. Meissä itsessämme kaikki muut ovat läsnä. Meissä me kannamme kaikkea. Olemme ihmiskunta. Kun syytämme itseämme, syytämme ihmiskuntaa. Ja meidän pitäisi syyttää sitä ymmärtääksemme, että se tarvitsee paranemista. Vastaavasti, kun parannamme itseämme, tuomme parantumisen ihmiskunnalle. Parantuessamme omia haavojamme olemme parantamassa ihmiskunnan haavoja. Tämä on meidän askeettinen taistelumme.
Alusta asti haavojen parantaminen on ollut luostarielämän tarkoitus. Tämä on jalo tarkoitus, jota ei pidä ottaa kevyesti. Se on todellakin vaikeaa. Lähes mahdotonta. Varmasti niin ilman Kristuksen pelastavaa elämää. Hän on ennallistanut ihmiskunnan, luonut sen uudelleen ja antanut sille puhdistavat käskynsä, joiden avulla me tuskissamme paranemme. Sydän, joka ei pysty rakastamaan, paranee hänen käskyllään rakastaa. Ja rakastaa, vaikka ei halua rakastaa, on suurin kaikista kamppailuista. Toisten asettaminen itsensä edelle, vaikka ei halua tehdä niin, on myös suurin kaikista kamppailuista. Sanalla sanoen, hänen käskyjensä pitäminen on suurin kaikista kamppailuista, ja jos onnistumme tässä taistelussa, emme ainoastaan paranna haavojamme, vaan myös tuomme parantumisen ihmiskunnalle.
Ihmiset, jotka tulevat luoksemme haavoittunein sydämin, muistuttavat meitä luostarielämämme tarkoituksesta. Kuuntelemme sydämellämme. Kannamme heidän vaikeutensa piilossa omassa haavoittuneessa sydämessämme. Näin heidän haavansa ja meidän haavamme yhdistyvät yhdeksi sydämeksi, yhdeksi haavoittuneeksi sydämeksi, ihmiskunnan haavoittuneeksi sydämeksi. Ja parantaessamme omia haavojamme myös heidän omansa paranevat mystisellä tavalla. Tämä on luja uskomme, joka antaa suuren tarkoituksen hiljaiselle elämällemme.
Omista intohimoistaan vaivaamat sydämet tulevat helposti tuomitsevaksi, kun he kuuntelevat muiden vaikeuksia, varsinkin kun heidän vaikeutensa näyttävät johtuvan heidän omista virheistään. Haavoja eivät kuitenkaan paranna tuomarit vaan lääkärit. Jos siis haluamme osallistua ihmiskunnan parantamiseen, meidän ei pitäisi toimia tuomareina vaan lääkäreinä. Kuunnellessaan tarkkaan potilaiden kertomuksia kipuistaan, viisaat lääkärit määräävät hoitoja, jotka he kokemuksen kautta osaavat toimia. Kristusta seuraavina munkkeina ja nunnina me toivottavasti kuuntelemme tarkasti haavoittunutta ihmiskuntaa, samaistumme siihen, kärsimme sen kanssa ja parannamme sen kanssa. Meidän on oltava hereillä ja rehellisiä, jotta emme liukastu ja putoa. Jos teemme niin, meidän tulee välittömästi nousta katunein sydämin ja ottaa tämä muistutuksena siitä, että mekin olemme haavoittuneita ihmisiä kuten kaikki muutkin ihmiset kamppailemassa vaikealla paranemispolulla. Meidän ei koskaan pitäisi yrittää selittää pois liukastumistamme ja putoamistamme.
Valitettavasti kirkon historiassa ei ole ollut vain liikaa liukastumista ja kaatumista, vaan myös liikaa yritetty selittää sitä. Olemme jakaneet Kristuksen ruumiin. Ja sen sijaan, että nousemme katunein sydämin liukastuessamme ja kaatuessamme, olemme kääntäneet koko maailman ylösalaisin ja saaneet näyttämään siltä, että kaikki muut kristityt liukastuvat ja putoavat, kun taas me olemme ainoat, jotka seisomme täydellisesti ja lujasti pystyssä. Onko ketään todella vakuuttunut väite, jonka mukaan tietty kirkko on täysin syytön, kun taas muut kirkot ovat täysin syyllisiä? Me kaikki olemme syyllisiä tavalla tai toisella. Kuitenkin vain ne meistä, jotka parantavat haavansa, pystyvät näkemään syyllisyytensä, tunnustamaan sen ja korjaamaan sen vahingon, jonka jokainen meistä on aiheuttanut kirkolle.
Ekumenia tarvitsee suuresti luostarielämäämme. Haavoittuneet sydämet voivat tuskin yhdistää jakautunutta kirkkoa. Paraneessamme haavojamme voimme auttaa palauttamaan jakautuneen kirkon.
Toki kirkkojemme välisiin ekumeenisiin suhteisiin ja vuoropuheluihin liittyviä kysymyksiä ja kysymyksiä on monia. Syyrialais-ortodoksisena pohtiessani kaikkea tätä huomaan olevani jossain määrin sekaisten tunteiden ja toisinaan jopa turhautuneiden ja pettymysten vallassa. Kysyn itseltäni, mitkä tarkalleen ovat ehdot, jotka yhtenäisyyden on täytettävä? Onko näistä keskusteltu ja selvitetty? Onko kirkoilla erilaiset ehdot? Syyrialais-ortodoksisena tiedän, että kristologinen kysymys on äärimmäisen tärkeä. Syyrialais-ortodoksinen kirkko, kuten muutkin niin sanotut itämaiset kirkot, hylkää Kalkedonin kirkolliskokouksen, jota pidetään neljännenä ekumeenisena kirkolliskokouksena muiden kirkkojen, mukaan lukien roomalaiskatolisen, anglikaanisen ja luterilaisen, joukossa. Monien vuosisatojen ajan, eli XNUMX-luvulta viime vuosisadalle asti, syyrialais-ortodoksisten kristittyjen katsottiin omistavan heterodoksisen kristologian, toisin sanoen he jotenkin kieltävät Kristuksen täydellisen ihmisyyden. Itse asiassa näin ei ole koskaan ollut. Syyrialais-ortodoksinen kirkko, vaikka torjuukin Kalkedonin kirkolliskokouksen, on aina katsonut, että Kristus yhtenä alamaisena tai yksilönä on täydellinen ihmisyydessään ja täydellinen jumaluudessaan. Syyrialais-ortodoksisen kirkon hylkääminen Kalkedonin kirkolliskokouksesta liittyy siihen, miten se historiallisesti ymmärsi kirkolliskokouksen kristologisen muotoilun, jonka mukaan Kristuksella on tai on kaksi luonnetta. Lyhyesti sanottuna syyrialais-ortodoksinen kirkko ymmärsi historiallisesti katsoen kalkedonilaisen kristologisen sanamuodon tarkoittavan, että Kristus on kaksi subjektia tai yksilöä. Kuluneen vuosisadan ekumeenisten suhteiden ja dialogien ansiosta on kuitenkin käynyt riittävän selväksi, ettei syyrialais-ortodoksisella kirkolla tai kalkedonilaiskirkoilla ole heterodoksista kristologiaa. Vaikka kirkoillamme on omat erityiset tapansa puhua inkarnaation mysteeristä, yhteinen kristologinen ymmärrys havaitaan ja tunnustetaan.
Jos kristologiasta vallitsee yhteinen ymmärrys – ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin Kristus?! — Sitten kysyn itseltäni, kuinka kaukana olemme uskon ykseydestä? Ja tarvitsemmeko me enemmän kuin uskon ykseyttä voidaksemme jakaa Herran eukaristian, joka on Kristuksen ykseyden perimmäinen merkki? Vai odotammeko toisiltamme jotain muuta? Mitä odotamme yhtenäisyydestä? Ehkä tärkein este yhtenäisyydelle on oma jakautunut sydämemme?
Kun meitä pyydettiin osallistumaan tähän kokoontumiseen ja kun saimme tietää, että kokoontumisen tarkoituksena on rukoilla yhdessä ykseyden puolesta, tunsimme olomme erittäin siunatuiksi, kun tajusimme, että tämä on täydellinen ilmaus luostarielämäämme. Aivan kuten ihmiskunta tarvitsee parantumista, niin myös kirkko tarvitsee parantumista. Ja aivan kuten oma parantumisemme tuo parannusta ihmiskunnalle, niin myös oma parantumisemme tuo parantumisen seurakuntaan. Tunsimme itsemme myös erittäin siunatuiksi, kun meitä pyydettiin toivottamaan teidät tervetulleiksi äskettäin perustettuun yhteisöömme täällä Ruotsissa. Tämä yhteisö on ikään kuin 3-vuotias lapsi, joka on äskettäin syntynyt maailmaan ja kirkkoon molempien parantamiseksi. Sinut täällä, tässä alkutilassa, on suuri siunaus. Rukouksesi täällä vahvistavat tätä pyhitettyä paikkaa, tätä rukouspaikkaa, tätä parantamispaikkaa.
Yhdessä oleminen täällä näinä päivinä on todellakin siunaus meille, mutta samalla tämä paljastaa yhteisen haavamme. Sen näkeminen, että jokainen perinne valmistaa ja viettää Herran eukaristiaa, mutta jota me kaikki emme jaa, paljastaa yhteisen haavamme. Miltä meistä tuntuu, kun valmistaudumme ja vietämme Herran eukaristiaa sellaisten veljien ja sisarten läsnäollessa, joita emme tai ainakaan jotkut meistä voi kutsua osallistumaan? Emmekö kuule Paavalin sanoja kaikuvan ja palavan haavoittuneiden sydämiemme omassatunnossa?
Minä puhun totuutta Kristuksessa – en valehtele; omatuntoni vahvistaa sen Pyhän Hengen kautta – minulla on suuri suru ja lakkaamaton tuska sydämessäni. Sillä voisin toivoa, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksesta omien veljieni ja sisarteni, oman lihani ja vereni tähden. (Room. 9:1–3)
Jos teemme niin, jatkakaamme rukoilemista. Pitäkäämme kiinni luostarielämästämme. Kerro meille, että jaamme haavoittuneen sydämen. Ja toivokaamme, että pystymme parantamaan haavojamme auttamaan jakautuneen kirkon ennallistamisessa.
Huomautus: Kansainvälisen uskontojenvälisen konferenssin 22. kokouksen osallistujille esitetty teksti pidettiin tänä vuonna Ruotsissa syyskuussa 2023.
