Joululoman lähestyessä käydään kiivasta keskustelua tiettyjen kristillisten perinteiden ylläpitämisestä julkisuudessa. Esimerkiksi Espanjassa seimipaikkojen sijoittaminen kunnallisiin rakennuksiin, joulunäytelmät julkisissa kouluissa ja Kolmen kuninkaan paraatin järjestäminen ovat olleet varsin kiistanalaisia.
Nyt Euroopan unioni on keskustelun keskipisteessä vuotaneiden "osallistavan viestinnän suuntaviivojen" seurauksena – joita tasa-arvoasioista vastaava komissaari Helena Dilli tukee – ja jotka on suunnattu eurooppalaisille virkamiehille välttämään viestinnässään kielenkäyttöä, joka voisi loukata kansalaisten tunteita. tai parhaimmillaan saada heidät tuntemaan itsensä "ulkopuolisiksi" Euroopan unionissa – monissa eri asioissa, myös uskonnossa. Tätä tarkoitusta varten heitä suositeltiin korvaamaan ilmaisu "hyvää joulua" sanalla "hyvää joulua" ja välttämään sellaisten nimien käyttöä, joilla on erehtymätön kristillinen maku - kuten Johannes ja Maria - esimerkkeinä tilanteista.
Ei ole epäilystäkään siitä, että moniarvoisuus ja uskonnollinen monimuotoisuus ovat olennaisia osia demokraattisissa yhteiskunnissa. Tämä todellisuus ei ole Euroopan unionille vieras, sillä yhdessä sen perusteksteistä – perusoikeuskirjassa – todetaan, että se kunnioittaa kulttuurista, uskonnollista ja kielellistä monimuotoisuutta.
On tärkeää korostaa, että unioni ei sitoudu "edistämään" monimuotoisuutta, vaan vain "kunnioittamaan" olemassa olevaa moniarvoisuutta. Kunnioitus edellyttää oman sosiaalisen todellisuuden hyväksyvän kannan ottamista ja pidättäytymistä kaikesta suorasta puuttumisesta siihen, jolla pyritään muuttamaan sitä. kokoonpano. Tämä johtopäätös on vielä selvempi, kun puhumme uskonnollisesta monimuotoisuudesta. Kaikenlainen julkinen toiminta tällä alalla tarkoittaisi puuttumista vakaumusten "vapaisiin markkinoihin", jotta jotkut kansalaiset tuntevat taipumusta sitoutua vähemmistöön uskonnollisen moniarvoisuuden vuoksi.
Tällainen asenne olisi vastoin sekularismia tai uskonnollista puolueettomuutta, joka on yksi perusperiaatteista, joka ohjaa useimpien Euroopan valtioiden asennetta uskontoon. Perimmäisimmissä merkityksessään tämä periaate kieltää valtion samaistumisen mihin tahansa uskonnolliseen uskontokuntaan sekä kaiken uskon kohtuuttoman tukemisen toiseen nähden.
Euroopan unioni ei ole määrittänyt kantaansa uskonnon suhteen. Niin kutsutussa Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa on vain todettu, että se kunnioittaa eikä vaikuta ennakkoon jäsenvaltioiden suhteisiin tällä alalla. Samalla se kuitenkin tunnustaa uskonnollisten uskontokuntien osuuden uskonnon muodostumisessa Eurooppa ja sitoutuu avoimeen ja läpinäkyvään vuoropuheluun heidän kanssaan. Tästä asetuksesta voidaan tehdä ainakin kaksi johtopäätöstä. Toisaalta, että unioni ei samaistu mihinkään uskonnolliseen vakaumukseen ja toisaalta, että se irtaantuu laisistisista/sekularistisista kannoista eli vihamielisyydestä uskontoa kohtaan.
Kun nämä kaksi ulottuvuutta – monimuotoisuus ja uskonnollinen puolueettomuus – yhdistetään, ei ole yllättävää, että nämä suuntaviivat poistettiin välittömästi. Uskonnollinen monimuotoisuus on seurausta Euroopan perusoikeuskirjaan kirjattujen yksilöiden uskonnonvapauden rauhanomaisesta harjoittamisesta, joka voi vapaasti liittyä uskonnolliseen vakaumukseen, vaihtaa uskontoa tai pysyä täysin erillään uskonnollisesta ilmiöstä. Siksi se syntyy spontaanisti yhteiskunnasta, eikä sitä voida luoda keinotekoisesti julkisten politiikkojen avulla, koska se loukkaisi kansalaisten perusoikeuksia.
Siksi Euroopan unionin – ja jäsenvaltioiden – ainoa rooli uskonnollisen monimuotoisuuden osalta on sen asianmukainen hallinta. Tämä tarkoittaa ensinnäkin kaikkien kansalaisten tasa-arvon takaamista oikeuksiensa ja vapauksiensa käyttämisessä sekä (uskontonsa perusteella) syrjinnän poistamista. Toiseksi ratkaista mahdolliset jännitteet, joita voi syntyä kilpailevien yhteiskuntaryhmien välillä, ei tukemalla yhtä niistä toisten kustannuksella, vaan luomalla olosuhteet, jotta he voivat sietää ja kunnioittaa toisiaan.
Lyhyesti sanottuna uskonnollisen monimuotoisuuden asianmukainen hallinta ei edellytä kristinuskon tekemistä näkymättömäksi, vaan pikemminkin sen varmistamista, että myös vähemmistöillä on paikkansa julkisella alueella, mikä on täysin yhteensopivaa eurooppalaisen yhteiskunnan muodostavien kansojen perinteiden ja kulttuurin kunnioittamisen kanssa.
